Usein törmää kysymykseen, että mikä oli lapsena oma haaveammatti. Olen alkanut inhota tuota kysymystä, sillä en en muista itselläni koskaan olleen haaveammattia. Sellaista ei ollut lapsena eikä nuorena. Haaveammattia kysyttäessä näen pelkästään tyhjää ja ajatukset alkavat juosta oravanpyörässä.
Monesti tuntuu, että olen ainoa jolla ei ole ollut lapsena haaveammattia. Olenko jo lapsena ollut taipuvainen masennukseen ja siksi vältellyt unelmoimasta? En tänä päivänäkään uskalla unelmoida. Elän, tai yritän elää, hetki kerrallaan. Selvitä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Sillä sitä elämä vaikean masennuksen kanssa on, selviytymistä.
Mutta yhdestä asiasta olen onnellinen, kun ajatellaan lapsuuden haaveammattia. Oma lapseni osaa haaveilla ja hänen haave on jonain päivänä olla eläinlääkäri. Ja olen varma, että hänestä sellainen myös tulee. Sen verran päättäväinen lapsi on kyseessä.
Kommentit
Lähetä kommentti