Hyvää kuuluu.
Kaikki on hyvin.
Hyvin?
Ehkä ulkopuolelta katsottuna kaikki on näennäisesti hyvin.
Lapsella on puhtaat ja ehjät vaatteet, kotona on suhteellisen siistiä, ruoka on pääosin itse tehtyä.
Mutta kaikki toimii automaatiolla. Teen asioita, koska on pakko. Koska lapsella on pakko olla ruokaa, vaatteita ja koti, joka ei ole kaatopaikka. Pelkään sitä hetkeä, jolloin automatisoitu toiminto lakkaa ja jäljelle jää vain tyhjä kuori. Mitä sitten tapahtuu? Tällä hetkellä on tasan kaksi asiaa, jotka pitävät mut liikkeessä. Ensimmäinen ja tärkein on oma lapsi, jonka vuoksi olen valmis tekemään mitä tahansa. Toisena tulee vapaaehtoistyö, joka tuo päiviin muuta ajateltavaa kuin oman pään sisältö.
Eilen lapsi lähti isälleen viikonlopuksi ja huokaisin helpotuksesta, koska tänään ei ole pakko tehdä mitään. Vasta hetki sitten siirryin sängystä suihkun kautta sohvalle. Onneksi saan näitä hengähdysviikonloppuja melko säännöllisesti aina kahden viikon välein. Nämä tulevat nimittäin todella tarpeeseen. On ollut suurien taisteluiden takana, että olen vihdoin hyväksynyt sen, ettei se tee minusta huonoa äitiä, että myönnän välillä tarvitsevani hengähdystaukoja. Mutta vaikka kirjoitankin näin, niin välillä silti hiipii mieleen toisenlaiset ajatukset. Se tässä tämän masennuksen kanssa juuri onkin. Vaikka on tehnyt töitä jonkin asian hyväksymisen suhteen, niin silti mieli välillä tekee kaikkensa kääntääkseen kaiken ylösalaisin. Pään sisällä on jatkuva ajatusten vuoristorata, joka ei välillä pysähdy lainkaan. Se ainoastaan kiihdyttää kovempaan ja kovempaan vaiuhtiin, kunnes rysähtää.
Kaikki on hyvin.
Hyvin?
Ehkä ulkopuolelta katsottuna kaikki on näennäisesti hyvin.
Lapsella on puhtaat ja ehjät vaatteet, kotona on suhteellisen siistiä, ruoka on pääosin itse tehtyä.
Mutta kaikki toimii automaatiolla. Teen asioita, koska on pakko. Koska lapsella on pakko olla ruokaa, vaatteita ja koti, joka ei ole kaatopaikka. Pelkään sitä hetkeä, jolloin automatisoitu toiminto lakkaa ja jäljelle jää vain tyhjä kuori. Mitä sitten tapahtuu? Tällä hetkellä on tasan kaksi asiaa, jotka pitävät mut liikkeessä. Ensimmäinen ja tärkein on oma lapsi, jonka vuoksi olen valmis tekemään mitä tahansa. Toisena tulee vapaaehtoistyö, joka tuo päiviin muuta ajateltavaa kuin oman pään sisältö.
Eilen lapsi lähti isälleen viikonlopuksi ja huokaisin helpotuksesta, koska tänään ei ole pakko tehdä mitään. Vasta hetki sitten siirryin sängystä suihkun kautta sohvalle. Onneksi saan näitä hengähdysviikonloppuja melko säännöllisesti aina kahden viikon välein. Nämä tulevat nimittäin todella tarpeeseen. On ollut suurien taisteluiden takana, että olen vihdoin hyväksynyt sen, ettei se tee minusta huonoa äitiä, että myönnän välillä tarvitsevani hengähdystaukoja. Mutta vaikka kirjoitankin näin, niin välillä silti hiipii mieleen toisenlaiset ajatukset. Se tässä tämän masennuksen kanssa juuri onkin. Vaikka on tehnyt töitä jonkin asian hyväksymisen suhteen, niin silti mieli välillä tekee kaikkensa kääntääkseen kaiken ylösalaisin. Pään sisällä on jatkuva ajatusten vuoristorata, joka ei välillä pysähdy lainkaan. Se ainoastaan kiihdyttää kovempaan ja kovempaan vaiuhtiin, kunnes rysähtää.
Kommentit
Lähetä kommentti