Huomenna on käynti psykiatrisella sairaanhoitajalla. Käynti tulee todella tarpeeseen, mutta samalla pelottaa mennä sinne. Pelkään edelleen romahtamista. Pelkään että huomisen käynnin jälkeen on vaikeaa kasata itseään uudelleen kokoon. Ja toisaalta pelkään, etten huomenna saa sanottua sanaakaa omasta ahdistuksesta. Aivan valloittava sairaus tämä masennus kyllä. Molemmat vaihtoehdot hajoittaa.
Minua on alkanut ahdistamaan myös valtava tietotulva, mikä koronan seurauksena on tullut. Lähes mitään nettisivua tai somekanavaa ei pysty avaamaan ilman tietoa koronaviruksesta. Viruksesta tungetaan tietoa joka puolelle. En sano sen olevan huono asia, mutta itseäni tämä ahdistaa kovin. Joskus haluaisin olla täysin koronavapaalla alueella. Mielessä onkin käynyt lähteä mökille sähkön ja juoksevan veden ulottomattomiin ja olla siellä totaalisessa uutispimennossa. Ja vaikka laittaa puhelinkin pois päältä. Tekisi hyvää saada vaan olla siellä ja keskittyä täysin lapsen tekemisiin. Mutta en sitä kuitenkaan teen. Teen oman osani sillä, että pysyn kotona.
Niin paljon toivon tämän kaiken olevan pian ohi. Vaikka tiedän toiveen olevan lähes mahdoton toteutua, niin silti haluan normaalin tylsän tavallisen arjen takaisin. Sen arjen, jota osaa arvostaa tämän kaiken jälkeen ihan eri tavalla. Tosiasiassa luulen, että arki palaa takaisin ihan uudenlaisena vasta syksyllä, kun lapsi astelee kouluun. Toivottavasti ainakin, ettei tarvitse ekaluokkaa aloittaa etänä.
Kommentit
Lähetä kommentti