Yksinäisyys

Paljon olen viime aikoina ajatellut yksinäisyyttä sekä sen eri muotoja. Varsinkin tänä keväänä moni on joutunut kokemaan jonkinlaista yksinäisyyttä. 

Itselleni pahinta on ollut kaksi erilaista yksinäisyyden muotoa. Ensimmäiseksi lapsen yksinäisyys samanikäisten leikkikavereiden puuttumisesta. Toiseksi oma yksinäisyyteni, joka seuraa kaikkialle. 

Tunnen itseni seurassakin yksinäiseksi. Siksi ihmiseksi, joka ei kuulu joukkoon. Ja siksi ihmiseksi, jota ei haluta joukkoon. Nämä tunteet ovat vallanneet mielen, olen ollut missä seurassa tahansa. Ja vaikka järjellä tiedän hyvin todennäköisesti olevani väärässä, niin sille tunteelle en voi mitään. Todella harvassa on ne, joiden seurassa voin olla täysin oma itseni. Ja niiden ihmisten laskemiseen ei tarvita edes yhden käden kaikkia sormia. 

Ja mitä tulee lapsen yksinäisyyteen, niin olen hänelle kertonut koronaviruksen mukana tuomista rajoituksista. Ja ettei leikkikavereiden puute missään nimessä johdu hänestä. Ja onneksi ihana, rakas ja fiksu lapseni tämän on ymmärtänyt. Ja toki nyt hän on innoissaan, kun ensi torstaina hän pääsee eskariin takaisin. Ja hän näkee kaikki hyvät ystävänsä. Ja se onneksi helpottaa myös tämän äidin oloa.