Myrskypilviä

Huomaan kaipaavani blogiin kirjoittelua varsinkin silloin, kun voin todella huonosti. Ja tässä sitä taas mennään.

Muutaman viikon aikana olen huomannut, että päässä on mustaakin mustempaa ja jopa hengittäminen on raskasta. Tuntuu ettei ole voimia mihinkään. Itsetuhoiset ajatukset ovat välillä sekunnin sadasosaksi vallanneet mielen, mutta vain hetkittäin ja näistä ajatuksista eroon pääsy on ollut helppoa. Ainakin toistaiseksi. (Ja korostan, että kyseessä ei ole ollut itsemurha ajatukset vaan esimerkiksi, että loukkaisi itsensä tahallaan.) Onni on itsellä, että on yksi äärimmäisen rakas ystävä sekä vanhemmat ja sisko lähellä ja tiedän kenen heistä tahansa ottavan kopin, jos sitä tarvitsen. Ja tästä päästään seuraavaan ongelmaan. 

Vaikka tiedän olevani hyvässä asemassa siinä, että on lähellä ihmisiä jotka auttaa, niin miksi se avun pyytäminen on niin vaikeaa? Miksi on äärimmäisen hankalaa saada sanottua sanoja ääneen, kun on ihan pohjalla?

Tässä on muutama esimerkki, mitä on päässä pyörinyt, mutta ei ole kyennyt sanomaan ääneen. Tuntuu myös, että olen todella ärsyyntynyt ja vihainen koko ajan. Ja taas kerran oma lapsi kysyi, että: "mikset sä äiti hymyile?". Ja se jos mikä ahdistaa itseä aina äärettömyyksiin saakka. Ja saa aikaan pelon, että miten tämä kaikki vaikuttaa lapseen? 

Tälläkin kertaa teksti lienee yhtä sekava kuin sen kirjoittaja. Mutta ehkä tästä lienee taas vähän apua. Ainakin hetkellisesti. Jokainen myrsky kai loppuu aikanaan. Ainakin toivottavasti.