"Äiti, älä itke. Anna mä silitän sua vähän!" Heräsin tänään näihin sanoihin. Yhtään en tiedä, olenko nähnyt pahaa unta vai johtuiko aamuiset kyyneleet tästä taakasta, jota kannan päivittäin harteillani. Oli miten oli, tuntui pahalta, että lapsi oli joutunut heräämään kyseiseen tilanteeseen.
Olen onnellinen kuitenkin siitä, että olen alusta asti puhunut lapselle masennuksesta ja siitä, että äidillä on välillä paha olla. Mutta korostanut joka ikinen kerta, että paha olo ei koskaan ikinä johdu lapsesta. Koska näin ei ole. Tämä paha olo kumpuaa jostain syvältä sisimmästä. Paikasta, johon olen jo vuosia tunkenut ja tukahduttanut kaiken pahan olon, mitä on kohdalle osunut. Ihan kuin sisälläni olisi lasipurkki, joka pikkuhiljaa alkaa rakoilemaan liiasta sisällöstä. Lasipurkki, jonka kansi on liimattu kiinni ja jonka seinämät ovat liiasta lastista täynnä halkeamia. Säröjä.
Viikonlopun aikana olen paljon miettinyt, että mitä jos tuo lasipurkki yhtäkkiä hajoaa? Mitä tapahtuu, jos purkki räjähtää käsiin ja kaikki menneen elämän demonit pääsevät vapaaksi? Kestänkö sen? Tässä kohtaa aivot muodostaa automaattisesti vastauksen, että kestän toki, mitä muita vaihtoehtoja on edes olemassa? Ei vain ole vaihtoehtoa jättää kaikki ja antaa olla. Koska huolehdittavana on tuo lapsi, joka aamulla silitti poskeani ja lohdutti. Tuo lapsi, jota rakastan maailman eniten. Ja jonka pyynnöstä eilen vietimme maailman mahtavimman Halloweeniin, sellaisen ihan meidän näköisen.
Ja vaikka tiedän kestäväni ja kantavani lapsen vuoksi mitä vain, niin silti se pieni ääni koittaa nostaa päätään ja sanoa: "Mitä sitten tapahtuu, jos et jaksakaan?". Vastaus tuohon kysymykseen on liian pelottava mietittäväksi. Koska varmasti jaksan, ei ole muuta vaihtoehtoa.
(Mutta mitä jos en jaksa?)
Kommentit
Lähetä kommentti