Vuosi 2020

Tämä vuosi on ollut rankka. Ihan äärettömän rankka. Enkä tarkoita pelkästään koronan tuomien rajoitusten ja "uuden normaalin" suhteen. 

Vuosi alkoi niin kuin moni muukin vuosi. Omalla painollaan ja vailla odotuksia. Lupauksia en koskaan vuoden vaihteessa tee, koska olen oppinut ettei niistä seuraa kuin turhaa stressiä. Ennemmin pohdin asioita pitkään ja rauhassa punniten, kunnes teen päätöksen jostain. 

Maaliskuussa koitti täysin uudenlainen tilanne. S jäi etäeskariin kotiin. Samalla meni kiinni uimahallit, sisäleikkipaikat, elokuvateatterit ja moni muu paikka. Alkoi armoton taistelu oman pään kanssa. Ja tuli iso stressi siitä, että miten käy lapsen kouluun valmistautumisen, kun eskarin lopun (viimeistä 1,5 viikkoa lukuunottamatta) lapsi oli kotona. 

Mun voinnin yksi suurimmista  voimavaroista on ollut se, että S on saanut olla hoidossa. Yhtäkkiä lapsi oli kotona 24/7 ja mihinkään ei voinut mennä. Ja älkää jooko käsittäkö tätä väärin. Rakastan lastani enemmän kuin mitään ja lapsen vuoksi menen vaikka läpi helvetin liekkien, mutta jo masennukseen sairastumisen alkutaipaleella vuonna 2015 tajusin, että ilman apua lapsen hoidossa en pärjää, en jaksa. Varsinkaan kun taloudessa ei ole toista aikuista. 6,5 vuotta on ollut vain minä ja S. Mutta päätin silti, että parempi tuntemattoman koronan edessä on lapsen olla kotona, koska silloin tästä vitsauksesta ei tiedetty paljoa. 

Ja vaikka itselle kevät oli normaalia rankempi, niin lapsi vieläkin muistaa miten hauskaa hänellä oli "koronalomalla" äitin kanssa kotona. Onnellisessa asemassa olen toki myös siitä, että lapsella on hyvä isä, jonka luona S säännöllisesti on joka toinen viikonloppu. 

Kesällä tilanne onneksi rauhottui ja pystyi olemaan lähes normaalisti, toki turvavälit huomioiden. Ja kesällä päästiin tekemään ihana reissu Pärnuun, reissu jota S niin kovasti keväästä asti odotti. Ja parasta oli, kun serkkupojat oli matkassa mukana. 

Elokuussa S sai pitää ihkaensimmäiset kaverisynttärit. Ja elokuussa koitti myös uusi arki, kun S lähti koulutielle. Alun jännityksen ja epävarmuuden jälkeen koulu on lähtenyt liikkeelle loistavasti. Ja lapsi omien sanojen mukaan rakastaa koulua. Ja olen sen kyllä kotona huomannut, nimittäin lomien lähestyessä on tullut raivokohtauksia typerien lomien takia. Varsinkin ennen syyslomaa lapsi ihan itki murheellisena ja piti koko lomaa ihan tyhmänä ja typeränä. Loma itsessään onneksi sujui ihan hyvin, saatiin se viikko olla mummin ja vaarin kanssa mökillä. Joululomalle jääminen sujuikin jo vähän paremmin. 

Itse olen koko vuoden keväästä asti mennyt jonkinlaisella automaattiohjauksella. Niinä hetkinä, kun on joutunut pysähtymään omien ajatusten keskelle on ollut romahtaminen lähellä. Ja pieniä romahduksia voinnissa onkin ollut läpi vuoden. Pahimpana muistissa on se hetki, kun lapsi keväällä huhtikuussa kysyi: "Äiti, miksi sä et enää hymyile?". Siinä kohtaa ymmärsi sen itsekin, että kaikesta automaattisesta toiminnasta huolimatta uidaan syvissä vesissä. Ja vaikka olen lapsentasoisesti ollut tästä sairaudesta rehellinen alusta asti, niin pakko oli tämän kysymyksen jälkeen kiinnittää huomiota siihen, että hymyilee. Ja luonnollisesti kyllä selitin lapselle, että "äidillä on paha olla, mutta se ei missään nimessä johdu sinusta". 

Loppujen lopuksi vuosi 2020 on ollut äärettömän pitkä. Ihan liian pitkä. Ja pitänyt todella paljon haastavia asioita sisällään. Mutta onneksi tästäkin vuodesta on selvitty ihanien läheisten ihmisten avulla.